oma hevonen

ONKS LOIMI HYVIN, NÄKYYKÖ KAKKAA?

On niin huoletonta ja halpaa, että hevosetkin nauraa.

Terveisiä tallilta!
Kun meidän tytöt olivat pieniä, niin päiväkodin tädeillä oli tapana sujauttaa lasten reppuihin pienet viestilappuset, joissa kerrottiin, mikä boogie Pikku-Aavalla ja Viljalla oli päiväkodissa ollut ja miten hommat olivat päivän mittaan sujuneet niin sosiaalisten suhteiden kuin ruoka- vaate- ja vessahommienkin saralla. 

Tätä samaa, aukotonta Terveisiä tarhasta -raportointimallia voisi kenties hyödyntää myös talliympäristössä, sillä kuten jokainen Huolestunut Hevosenomistaja tietää, niin hevosten kanssa osuu ja usein myös uppoaa, ja murheiden määrä tuppaa olla niin vakio, että kun yksi ongelmallinen ovi sulkeutuu, niin toinen jo narisuttelee toiveikkaana saranoitaan.

30 metriä suolta sykkyrällä
Huoleton on siis hevoseton – ja tämän totuuden voi todeta kurkkaamalla vaikkapa ison täysihoitotallin palvelevaan puhelimeen, jonne vyöryy jatkuvana virtana onks-papun-loimi-hyvin-näkyykö-pimun-tarhassa-kakkaa-(ja-jos-näkyy-niin-millaista-kakkaa) -viestejä tai sukeltamalla facebookin hevosaiheisille keskustelupalstoille, joilla sanan säilät iskevät kiivaina ja yhteisöllisyyden tunne on huipussaan, sillä jokainen ryhmäläinen kyllä tietää, miten äärettömän vaikeaa on pitää hevonen Happily, Alive & Kicking.

”Nyt alkaa usko loppua. Mikä avuksi, kun hevosen vatsa on ollut löysällä koko syksyn?” ”Onko muiden ryhmäläisten hiekansyöjillä todettu/hoidettu vatsahaavaa?” ”Mitä yrttejä syötätte yskivälle hevoselle?” ”Millaista käyttöä teidän nivelrikkohevoset kestää?”

Ei siis tarvitse olla tohtori todetakseen, että hevosen (ja hänen omistajansa) elämä olisi helpompaa (ja huomattavasti halvempaa), jos hevosella olisi vantterammat jalat (ja kenties myös kiipeilyyn paremmin soveltuvat sorkat – etenkin, jos maastoilee paljon, kuten me), pölyä paremmin kestävät keuhkot sekä simppelimpi suolisto – sillä tiesitkö, että hevosesi masuun mahtuu yhteensä noin 30 METRIÄ ähkyherkkää suolta sykkyrälle?

Maksa nyt vaan jo se lasku, niin päästään kotiin syömään.

Sydän taas niin toivoa täynnä
Itse tunnen oloni kotoisaksi niin facebookin vatsaongelmikkojen, astmaatikkojen kuin jalkavaivaistenkin ”osastoilla”, sillä rakkaalla karvalapsellani Lystillä tuppaa olla sanomista niin jalkojen, suoliston kuin hengitysteidenkin saralla – ja siksi myös käsittelen näitä aiheita paljon blogissani.

Kaikki haasteet hevosten kanssa on kuitenkin tehty selätettäviksi niin kauan kuin vain uskoa, toivoa ja rakkautta riittää – ja niitähän tässä lajissa tuntuu riittävän, sillä se ei ole vain yksi tallilta kaveriksi saatu ihmishengenheimolainen, joka on todennut edellisestä hevosystävästään luovuttuaan, että ”En mä enää hanki omaa hevosta, (vaan mä vuokraan, sillä se on paljon helpompaa ja halvempaa)”, mutta joka on jo seuraavalla viikolla jatkanut lausettaan, että ”Tai JOS mä olisin joskus niin hullu, että hankkisin uuden, niin ainakaan en ota enää hankalaa tammaa, vaan ostan rauhallisen kaikki-käy-ruunan, (jonka kanssa voi maastoillakin yksin)”.

Mutta eipä ehdi syksyn lehdet vaihtua edes hiirenkorviksi, kun jo tallin pihaan karauttaa traileri ja trailerista tanssii alas pää pystyssä, silmät kipinöitä iskien punainen ja pippurinen olen-oppinut-sanomaan-kymmenellä-kielellä-ei -tamma. Aika silakka vielä, 3 v. kun vasta on – ja narun päässä roikkuu Vielä Se Sama rauhallisiin ruuniin järkisyistä retkahtanut Hevosnainen. Porkkana kädessä. Kääntynyt takki ja kukkaro auki. Sydän taas niin toivoa täynnä.

Ne on ne lapsuuden unelmat, aikuisuuden aarteet – ja minkäs sitä ihminen tykkäämisilleen voi. Tai kuten meillä eteläpohjalaisilla on tapana sanoa: moon tällaane, mä mitään itteleni mahara.

Pysy Kärryillä, sanoi tummasta hummastaan hullaantunut heppatäti <3.

Siirry sivun alkuun